Mikä siinä on niin vaikeaa saada apua? Jäljet saattavat johtaa yllättävän kauas..hmm tai sittenkin yllättävän lähelle. Pohditaanpa hieman.
On helppo osoittaa sormella vammaispalvelun sosiaalityöntekijää, hänen esimiestään tai ylintä johtoa. Me ihmisyksilöt olemme taitureita siinä, mitä ulkoistamiseen tulee. Syy on tuolla! Tämä mantra kuuluu ihmisen perusmekanismeihin selviytyä ikävistä tunteista. Meitä kiehtoo omituisella tavalla löytää tapahtumiin syyllinen. Aina jossain lymyää joku pahan tekijä. Harvemmin se olen minä. Mieli oppii arvioimaan, luokittelemaan, vertailemaan ja totta kai etsimään syyllistä. Tuollaisessa egon haarniskan kannattelussa saattaa punainen lanka kadota. Ehkä ei olekaan syyllisiä, vaan pelkästään syitä.
Pyörittelemällä viranomaisia syntipukkipahnassa oma olo kevenee, mutta salakavalasti uhrin osa jäytää sisuksissa. Uhrautuja on pahan liittolainen. Näiden välillä vallitsee keskinäinen riippuvuus ja kukaan ei löydä reittiä totuusvuoren huipulle. Nimittäin sieltä valkenisi kokonaisuus, jossa pääsisi katselemaan maailman avaruutta oman tunnekuplansa ulkopuolelta.
Lapseni on vammainen ja minun piti päivästä toiseen jotenkin korvata tämä. Olenhan äiti. Avun pyytäminen olisi saattanut kertoa siitä, että olen epäonnistunut, huono. Avuttomuuden näkyväksi tuleminen olisi saattanut minut pimeän huoneen ovelle ja en tiennyt uskallanko katsoa mitä siellä on. En uskaltanut painaa valoja päälle. Olin sairastunut vahvuuteen.
Lopulta pimeän huoneen rakenteet alkoivat kuitenkin natista liitoksistaan ja koko pytinki oli sortumassa niskaan. Sosiaalityöntekijän raportissa luki ”äiti on sokeutunut tilanteelle”. Tällä hän tarkoitti sitä, että vaarallisesta tilanteesta huolimatta vain yrittää ja yrittää.
Jouluaatto. Ja jouluvalot, vihdoinkin. Jalat meni alta, ruoka ei maistunut, verenpaineet huipussa ja pakko kumauttaa aikalisä elämän kelloon. Uhrin viitta oli lepatuksensa lepattanut ja joutui poltettavaksi puihin, joiden vuosirenkaat muistuttivat pakkopärjäämisvuosistani. Oli aika tunnustaa: ” Minä olen Pia Hovi ja minä olen voimaton.” Se ei ole kenenkään syy, ei edes minun. Tästä toipumisesta rakentui hiljalleen peruspilari, jonka vakautta tarvittiin oikeanlaisen avun hakemiseen.
Mikä siinä siis on niin vaikeaa saada apua yhteiskunnalta? Palvelukäytännöt eivät kehity tarpeitamme vastaaviksi mm. niin kauan, kuin emme itse ole yhteydessä omiin tarpeisiimme. Kun valaisemme pimeät huoneemme, niin näemme tarpeemme ilman syyllistymistä, uhriutumista ja vaativuutta.
Vapautamme energiamme todellisten arvojemme palvelukseen ja otamme myötätuntoisia askeleita kohti ihanteitamme. Jaksamme edetä kotipesästämme huolehtien ja perustella tarpeemme niin hyvin, että löydämme rakentavamman keskusteluyhteyden myös viranomaisiin. Tästäkään huolimatta emme välttämättä saa tarvitsemaamme, mutta ainakin olemme nähneet maisemat totuusvuoren huipulta.
Ja arvatkaapas mitä siellä pimeässä huoneessa muuten oli? Voi ei – sieltä löytyi pikkupupu pelostaan täristen. Nappasin sen syliini ja lepertelin sille hellästi. Lupasin pitää siitä aina huolta. Se ei tärise enää, vaan hauskuuttaa minua leikeillään.
Huomenna on tärkeä päivä. Perheemme tapaa vammaispalvelun sosiaalityöntekijän ja hallintoylilääkärin, jolla on valta päättää avustajahakemuksestamme. Minä en ole väsynyt, en hyökkäävä, en syyllistyvä, en syyllistävä. Minä vain kerron, mikä meitä auttaisi. Olen luja ja uskon ihanteeseeni. Pupukin tulee mukaan. Äitiydellä on pitkät jäljet, mutta perille ne johtavat lopulta kumminkin.
Pitäkää peukkuja!