Perheen erityislapsi kasvaa erityisnuoreksi ja edelleen aikuiseksi. Hänen rinnallaan on usein yksi tai useampi sisarus, joiden kasvuportaat muotoutuvat väkisinkin tämän erityisyyden vaikutuspiirissä. Vanhempien huomion vie jatkuva valppaus – missä tulipalo ja miten sammutat!
Loputtomalla liike-energialla valjastettu pikkumukulamme täystyöllisti kaksi aikuista ympärivuorokauden. Raskaasta arjesta huolimatta emme halunneet luopua ns normaalista elämästä, joten pakkomielteisesti varasimme aina talvisin etelänmatkan. Lento oli ensimmäinen jännitysnäytelmä. Lukitussa tilassa, paljon ihmisiä, pitkä aika ilman liaaneja, joissa roikkua. Näin jälkeenpäin pyydän nöyrimmin anteeksi kaikilta kanssamatkustajilta aiheuttamaamme häiriötä.
Rantahan se kutsuu etelänlomilla. Niin meitäkin. Rannalla pysyminen vain ei ollut itsestäänselvyys, jonka oivalsin juostessani poikaani kiinni bikineissä pitkin rantabulevardia; ”jäätelöä…jäätelöäää!” , oli epätoivoinen iskulauseeni ja yritykseni pysäyttää tuhatta ja sataa pinkovaa pikkuriiviötä. Hän viimein pysähtyi, koska huomasi tiilet tien poskessa. Niitä oli kiva kokeilla ja katsoa miten ne lentää. Lensivät muutaman sentin ohi eläkeläisen päästä. Oli ihanaa palata lomalta kotiin lepäämään tai paremminkin kodin suojaan. Isoveli parka.
Niin, sisarusten osa on keikkua mukana. Vaikka yrität irtautua erityisvanhemmuudesta ja tarjota toiselle lapselle sitä, mitä hän tarvitsee, on jotain jossain muualla akuutisti päällä. Hän ei välttämättä tarvitse paljoa, koska lapsen herkkä ja viisas sisin näkee kokonaiskuvan. Tämä yhtälö ei kaipaa enää yhtään lisäjännitettä. Mukautuminen, joustaminen ja kilttinä oleminen on selviytymiskeino. Sisarukselle saattaa syntyä syyllisyyttä siitä, että hänellä ei ole vastaavanlaisia pulmia ja toisaalta saattaa rakentua vääristynyt uskomus omasta paikasta elämässä: ”Minulla ei ole lupa olla hankala”.
Isoveli on lojaali, kunnollinen, pärjäävä ja kiltti nyt jo täysi-ikäinen. Yläasteella hän osallistui kirjoituskilpailuun, jonka aiheena oli Minun Unelmani. Hänen unelmansa oli se, että pikkuveli selviäisi elämässä. Vielä ei ollut tilaa omaa elämää koskevalle unelmalle.
Nyt juhlimme isoveljen ylioppilasjuhlia. Hän piti puheen. Puheen lopussa oli kohta ”Olen kiitollinen vanhemmilleni kaikesta, mitä he ovat meidän eteen tehneet. Mutta kaikkein eniten olen kiitollinen pikkuveljelleni, sillä hän on opettanut minua eniten. Hän on opettanut eniten elämästä”
Voitte kuvitella, miten pyörtymispisteessä olin tämän kuultuani. Hän on myös selvinnyt. Hän on imenyt vaikeasta asemastaan huolimatta elämän rakennusaineita ja saanut nähtävästi sen, mitä tarvitsee pärjätäkseen. Hän on saanut itsenäisen tavan ajatella ja vaikka tuota kiltteyttä on vieläkin toisinaan liikaa, onneksi hän osaa jo hienosti kuormittaa äitiään kodinhoidollisen laiskuuden muodossa. Mutta se mikä on varmaa, aina on tilaa omalle unelmalle. Nyt myös hänellä.