Kun nuori haluaa itsenäistyä, vetää hän huomioviivan punakynällä – tämän yli et tule! Nuorta näkyy kotona vähemmän ja vähemmän, eikä sinulle enää kerrota asioita. Viiveellä hyväksyin sen, että en saanut enää seuraa yhteisiin tv-ohjelmiimme. Huomaan puolihätääntyneenä juoksevan ovelle ja kysyn esikoiseltani ”Mihin sä oot menossa?” Hän vastaa: ”Kuule, sun poikas lähtee nyt maailmalle – treeneihin!” Hän oivalsi ison kokonaisuuden paljon aiemmin kuin minä. Nuoren täytyy tehdä, mitä nuoren täytyy tehdä.
Erityistä tukea tarvitsevan poikani vastaava prosessi oli aivan toisenlainen. Lapsesta asti hänen kanssaan kuljettiin aina käsi kädessä, ohjattiin siirtymätilanteet, puettiin, pissatettiin ja nukutettiin tunteja. Tätejä vain tuli joka suunnasta, niitä oli kokonainen armeija varmistamassa hänen arkensa sujuvuus. Minän jatkeena kulki aina varjo, jolla oli tieto hänen parhaastaan. Oli ainakin olevinaan.
12 – vuotiaana alkoi punakynät viuhua. Murahdusten ja poissaolojen sijaan viivat muistuttivat enemmänkin laittomia graffiteja. Massiiviset muurit täyttyivät raivoavilla kuvilla ja tuntui, että näillä kujilla tulee vielä ruumiita. Kyse ei ollut enää vuoronperään solmujen availusta itsenäistymisen mahdollistamiseksi – kyllä nyt oli tosi kyseessä ja tädeillä paniikki. Mutta ei niin iso, kuin äidillä.
Poika tarvitsi edelleen jatkuvan tuen, ohjauksen, insuliinien annostelun, viemisen, tuomisen – eikä ole kaverin kaveria. Onkohan tällainen itsenäistymisvaihe mahtanut tuntua samalta, kuin Stephen Kingin Piinan vangilta?
Miten paeta piinaavan äidin luota? Onneksi hän löysi pakoreitin, vaikka se tarkoittikin pahimmillaan lähes rusinaksi muotoiltua autoa ja K-raudan kanta-asiakkuutta välioviosastolla. Nuoren täytyy tehdä, mitä nuoren täytyy tehdä.
Hänen itsenäistymisensä kultahetket alkoivat juuri sillä lyömällä, kun minä väistyin ja avustajat saapuivat. Avustajien ykköstavoitteena on omatoimisuuden tukeminen ja stressinhallintakeinojen vahvistaminen. Mennään paikkoihin, missä nuoret käyvät ja ollaan rinnalla näkymättömiä ja tarvittaessa saatavilla.
Kun poikani näkee minut, ihan ensin hän varmistaa, ettei minulla ole ponnaria. Äidillä kuuluu olla hiukset auki. Teen tästä ihan oman tulkinnan: vapaana hulmuava äitipoikasuhde on se mitä hän tarvitsee. Ponnarit tsekattuaan hän asettelee hiuksiani hieman kasvojen eteen. Ehkä hän haluaa katsoa minusta vain puolet tällä hetkellä. Sitten hän painaa nenänsä minun nenään kiinni ja silmissä tuikkii sen tuhannen tähteä. Menee tovi ja sitten kuuluukin jo yläkerrasta sarjapotkut seinään.
Se on tällä hetkellä vartti, mitä hän sietää naamaani. Ja koska näin on, tapaamme nyt vartin viikossa. Tällä hetkellä meillä kaikilla on aika hyvä olla. Poikani näyttää nauttivan elämästä ”maailmalla”, eikä selvästikään kaipaa äidin peräkammarin suojiin.
Avustaja olisi kaikkien erityistä tukea tarvitsevien nuorten oikeus. Kaikki eivät osoita kapinaansa hyökkäävällä tavalla. Hiljainen lamaantunut kapina on vaikeampi huomata. Piina se on kuitenkin kellä tahansa yrittää oikeasti aikuistua äidin helmoissa, joten Avustaja – armeija, asemiin – sota saattaa kaivata juurikin sen yhden miehen!