Tuu äiti, puhutaan juttuja

15 – vuotias  poikani Mikael elää murrosmyrskyjen aikaa. Ne koskenlaskut, joita meillä lasketaan ei ole niitä, joita sunnuntaipäivän ratoksi melotaan naurun ja ilon kautta. Meidän koskemme ovat tutkimattomia vesiä, jotka halkovat erämaita luonnon vuoristoradan lailla. Toisinaan eteenpäin voi päästä vain jos uskaltaa heittäytyä mahtikosken vietäväksi ja  kauhoa kohti uhmaavasti pauhaavaa putousta ja luottaa, että siitä selvitään.

Olemme selvinneet monista virran etapeista. Toisin sanoen painimisista, potkuista, rikkoutuneista ikkunoista, tikattavista haavoista, pään ohi lentävistä kattiloista. Kattilan lennosta on nyt muistona muutaman sentin syvyinen lovi betoniseinässä. Kerran nyrkki paiskautui ikkunan läpi ja tikit kulkivat muutaman sentin päästä rannevaltimosta. Rikkoutuneeseen ikkunaan jäi enkeliä muistuttava muoto. Se on suojelusenkelimme, joka on aina kulkenut matkassa. Se näyttäytyy aika ajoin ja tunnistan myös sen äänen sisälläni ” älä kamppaile vastaan, hyväksy elämän lainalaisuudet, ota kiitollisena vastaan kaikki lahjat, joita elämä sinulle tarjoaa” Se ääni sisälläni on oma valintani. Sellaisen kiitollisuutta kokevan ajattelutavan turvin olen huomannut, että vaikeuksista huolimatta pystyn onnellisuuteen.

On musertavaa tulla oman poikansa väkivaltaisuuden kohteeksi. Se sisältää suurta pelkoa, joka herättää kaikki pienimmätkin turvattomuuden muistikokemukset esiin omasta lapsuudesta. Se on realistista pelkoa, koska oikeasti seuraukset voivat olla vakavat. Lisäksi se herättää valtavan tuskan siitä, että oma lapsi reagoimistavallaan tuhoaa elämässään paljon mahdollisuuksia.

Tässä vaiheessa minun oli astuttava sivuun koskenlaskustamme. Nyt oli alkanut miesten aika.

Suojelusenkelit tulivat elämäämme silloin, kun Mikaelille myönnettiin vapaa-ajan avustusta 30 tuntia kuukaudessa. Rami, Taneli, Eerik, Eero ja Aatu. Heissä huokui miehinen äideistä vapautunut sankaruus. Heissä oli samanaikaisesti läsnä tyyneys, pelottomuus ja poikamainen pilke. Tuo pilke tavoitti Mikaelin katseesta sen kohdan, johon äiti ei voi koskaan päästä. Miten vaivattomasti he menivätkään menojansa. Avustajat vaihtuvat usein, mutta Eeron olemme saaneet pitää jo yli vuoden. Hänestä on tullut meille hyvin tärkeä, koska hänen aito välittämisensä Mikaelia kohtaan on kulkeutunut jo hyvin syvälle sydämiimme.

Arkemme eteni tuolloin niin, että minä äitinä huolehdin Mikaelista koulun jälkeen iltapäivät ja sitten Mikael lähti isän luokse alkuillasta yöksi ja isä huolehti hänet kouluun. Mutta tämä järjestely ei selvästikään riittänyt, kanootin nokkaa oli vielä oikaistava.

Näimme, että Mikaelin koskenlaskun oli edettävä näiden miehisten melojien avustuksella ja äidillä ei ole lautalle enää asiaa. Sinnehän hukkuisin lopulta, se oli varmaa. Hukkuisimme kaikki yhdessä. Pyysimme vammaispalvelusta mahdollisuutta palkata Mikaelille oma avustaja korvaamaan minun hoitovastuuni ja takaamaan isän jaksaminen. Avustajan sijaan kehitysvammalaitoksen ovea availtiin, mutta tiesimme varmuudella, että siellä eivät oikeanlaiset kosket pauhaa. Alkoi taistelu. Saimme,  elämälle kiitos,  avustajapäätöksen Mikaelille.

Enkelikuorossamme oli siis yksi paikka vielä vapaana.  Kesä oli jo hyvää vauhtia menossa ja näytti olevan hankalaa löytää tässä vaiheessa tällaiseksi pätkäksi kokopäiväistä työntekijää. Hakuprosessissamme emme kiinnittäneet huomiota niinkään autismikokemukseen tai cv:n yksityikohtiin. Me etsimme vain sitä yhtä ja ainoaa oikeaa. Sitä, jolla silmistä paistaisi tiettyä harvinaista pilkettä.

Tiedättekö kun puhutaan, että keho kertoo asioita. Sydämellä on kuulemma muisti ja tietoisuus, ihan tieteellisestikin todistettuna. Sydäntä kuuntelemalla tekee viisaita valintoja ja voimme tietää intuitiivisesti asioita, joita ei ole vielä tapahtunutkaan.

Ja sitten soitti Juha. Voi sitä reippautta äänessä ja sitä sydämen paloa. ”Minä haluan auttaa teitä!, hän huudahti. Juhan kanssa juteltuani jonkin aikaa puhelimessa, minut valtasi koko kehon läpi menevät kylmänväreet. Siinä sekunnissa tiesin, että pilke on löytynyt, eikä minun tarvitse sitä edes nähdä. Keho kertoi ja tämä hetki oli yksi näistä monista elämän lahjoista, joista aiemmin mainitsin.

Juha on 23 – vuotias lavasteartesaaniksi valmistunut monilahajakas nuori mies, joka haluaisi vielä opiskella sosiaali- ja terveysalan työtehtäviin. Juha oivalsi Mikaelin  diabeteksen hoidon poikkeuksellisen nopeasti ja hämmästyttävän nopeasti uskalsimme Mikaelin isän kanssa luottaa  hoidon Juhan vastuulle. Yhtenä päivänä hän kaivoi laukustaan hellyttävän Nalle Puh – maskotin. ”Jos Mikaelilla käynnistyy aggressiota, vedän tämän esiin ja yllätän hänet, jolloin saamme moodin katkeamaan.” Minua hymyilytti, juuri tätä aloitteellisuutta ja luovuutta tällä matkalla tarvitaan.

Päivät ovat rakentuneet heidän näköisekseen ja Mikael saa kolme tuntia kestäviä hepulinaurukohtauksia. Juha soittelee kitaraa, laulaa upeasti ja pirtää mielenkiintoisia fantasiahahmoja. Yläkerrassa on hiljaista. Siellä he molemmat piirtävät omia teoksiaan, kodissani luodaan taidetta. Niin taianomaisesti he ovat koskea yhdessä laskeneet.

Olemme Mikaelin isän kanssa ihmeissään. 15 vuoteen ensimmäinen kesä, kun meillä on omaa aikaa. Nauroin hiljaa mielessäni itselleni, kun spontaanisti kysyin esikoiseltani ”mitä ihmiset tekee kesällä?”.

Ajatelkaa, koko kesänä meillä on tullut yksi ainoa potku oveen. Minun mustelmani liittyvät vain ja ainostaan mökillä touhuiluihin. Ruokavastaavana käväisen kotona ja minusta on tullut varsin tervetullut hahmo kotonani. ”Tuu äiti, puhutaan juttuja!”, hän huudahtaa. Ja minä astun hymyillen lautalle, joka on kanavan kautta saapunut tyynelle järvelle.  Sitten me vain puhutaan juttuja, niitä meidän ikiomia.

Kiitos elämä.