Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Ilmainen sähkön kilpailutus netissä - Sähköt.net

Hullun hommaa!

puukuvaMaajussille morsian – ehdokas sanoo ”päivät tässä menee touhutessa, mutta illalla tulee hetki, kun kaipaisi jonkun kainaloon. Joku joka olis vaan siinä.”  No just noin, ajattelen, vaikka omalta kohdaltani erityisäidille sulhanen – ohjelma vielä odottaakin autismitietoisempaa viihdetuotantoa.

Menisikö se jotenkin näin. ”Hei mies. Tässä Sinulle monipuolinen ja nuorekas kahden lapsen äiti, akateemisesti kouluttautunut, omillaan toimeen tuleva, tennistä taitava iloinen ja menevä nainen.”

Ja höpö höpö!

Päivä etenee tutulla sapluunalla. Ex-mieheni, lasteni isä, jonka kanssa erosimme seitsemän vuotta sitten, vartioi kodissani aivan kuin kaikki edellisetkin päivät.  Laitan ruuat ja syömme siinä samalla kaikki neljä. Kehuu sienikastiketta ja minusta tuntuu oikealta ravita tärkeää ja rakasta ihmistä, joka edustaa nelikollemme turvaa ja selviytymistä.  Mikael, 16- vuotias autistinen poikamme nimittäin vaatii meidän molempien yltiömäistä valppautta tuekseen tässä vaikeassa elämänvaiheessa.

Tänään on selvästikin äitipäivä. ”Isä menee pois.” Lähdemme Mikaelin kanssa ajelemaan siksi aikaa, kun isä vetää treenit Tampereen Raholassa. Suomen lentismatsin katson illemmalla, kun isän treenit loppuu. Tällä välin olen kuitenkin ajokortti. Mikael istuu takapenkillä ja kysyn- Minne ollaan menossa? Hän vastaa – Äiti ei puhu, äiti on hiljaa.  Mikael näyttää vain kädellään jos käännytään ja näen hänen suunsa viivan muodosta, että tänään jotain on kyllä jo kiveen kirjoitettu.

Niin siinä lopulta kävi, päädyimme tietenkiin Heseen hampurilaiselle. Niin, Pasilan Heseen.  Arvatenkin lentismatsi jäi tältä illalta. – Hullun hommaa, sanoi ystäväni.

Seuraavana päivänä myös isällä ja Matiaksella treenit ja minä olin siellä silmäparina Mikaelin touhuille. Keinu hoitaa puolet treeneistä ja sitten alkaa lähetys nimeltä äidin ohjelmatoimisto loppuajalle. Yleensä me piirretään meidän juttuja, kuten mopopojan reittiä kypärän otosta naulakolta ulos mopon käynnistämiseen. Mutta sitten tuli viereen ihminen ja koira ja se tietää kortisolitason nousua.  Lähdemme kentän vastakkaiselle laidalle, koska sielläkin on penkki. Ja siellä oli myös ihminen ja koira. Huono säkä. Siirrymme kentän päätyyn. Piirrämme noin kaksi minuuttia ja ei voi olla totta, taas ihminen ja koira. Koira päättää räksäyttää asiansa ja stressihormoonit muodostavat ympärillemme auran, jonka isä näkee välittömästi. Isä heittää maalivahdin hanskat nurmelle ja kiirehtii Mikaelin takaisin keinumaan.

Uskomme nyt olevamme koirasaarron ulkopuolisella vyöhykkeellä. Turvassa.

Menen istumaan katsomoon ja katselen poikien vetoja maaliin. Mietin hetkisen. En ymmärrä, miksi niin usein vedetään reilusti maalin yli, koska pitäisihän ainakin maalivahti työllistää. Olen aina ajatellut, että matalat nurmea viistävät vedot uppoaisivat useimmin. Mutta toisaalta, nuoren miehen oikeus on näyttävästi tykittää ylämummoon, eikä minulla ole puheoikeutta kaikkeen.

Minulla tulee elämästä usein mieleen muurahaispesä. Kaikilla on oma tehtävänsä ja laajemmin katsottuna olemme kaikki jotenkin yhtä suurta kokonaisuutta.

Mikael keinuu tuolla. Asetun selälleni katsomon ylempää rappusta vasten ja katse leijailee avaralle taivaalle. Ehkä joku ihana minulle tarkoitettu elämänkumppani katsoo juuri tällä hetkellä myös  taivasta ja odottaa minua. Tällaisena kuin olen ja tällaisena, kuin elän. Hän istuu viereeni ja tarttuu käteeni. On vain siinä. Tai ehkä sittenkin tuo taivaaseen tuijottelu on se vastaus ja kaiken ydin onkin siinä, että on läsnä itselleen ja elämälle. Mene ja tiedä, mutta pieni sutina tähän väliin ei olisi hullumpaa.

Previous

Jälkiä pimeän huoneen portailla

Next

Jäähyväiset aseille

1 Comment

  1. Welcome to WordPress. This is your first post. [[” ] Edit or delete it, then start blogging!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi