Jäähyväiset aseille

Tämä blogi syntyi energiasta, joka alunperin valjastettiin taisteluun, jotta perheemme rantautuisi myrskystä turvallisesti kotisatamaan.   Muistan lenkillä ollessani sen valokuvamaisen hetken, jolloin sanoin ”taistelu on alkanut” Näin niihin aikoihin unen, että kapinalliset toivat olohuoneeseeni suuren kuusen. Soluttauduin heihin ja lompsin isoilla saappailla joukon mukana ja Mikael ohitti pyörällään hienosti kivikkoisen kohdan tiellä. Minulta irtosi hammas ja ihmettelin, että en ole tiennytkään, että minulla on näin vahva torahammas. Uneni, viisas alitajunta kertoi, että tämä on nyt se oikea polku. Kun oman perheen hyvinvointi on uhattuna, sitä yllättäen huomaakin piilevät raateluhampaansa ja sen, että niille on toisinaan käyttöä.

Päätöksemme pitää Mikael kotona laitossijoituksen sijaan on saanut vastaan myös kritiikkiä, syyllistymisiä, kyseenalaistuksia. Olen lukenut olevani viisastelija ja demonisoin laitoksia. Se, että me julkisesti mölysimme tahtomme läpi, ei koskaan tarkoittanut sitä, että arvostelisimme toisten ratkaisua sijoittaa lapsensa laitokseen. Jokainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja jokaisen perheen omia ratkaisuja tulee kunnioittaa. Meidän missio ja jonkun syyllistyminen ovat kaksi eri asiaa ja näiden syntymekanismeilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Olen eritoten halunnut tuoda esiin vaikeasti haastavasti käyttäytyvien oikeuksia inhimillisiin hoidollisiin ratkaisuihin. Olen halunnut tuoda näkyväksi kehitysvammaisen väkivaltaisuudesta sen puolen, mikä on hoidettavissa paneutuvalla ja tarkalla hoito-otteella.

Taannoinen ohjelma inhimillinen tekijä tai oliko se punainen lanka, toi esille omaishoitajan ratkaisun vaikeavammaisen lapsen sijoittamisesta laitokseen. Siinä laitoksessa on vaaleanpunaiset verhot ja mielekästä elämää. Se kuulosti hyvältä ja herätti hymyä lapsen puolesta.

Koska haastavasti käyttäytyvän tai väkivaltaisesti oirehtivan nuoren laitoksessa elämä on aika paljon karumpaa, niin vertailemalla näitä ratkaisuja keskenään hukataan kyllä värikkäinkin lanka. Eli on ”laitoksia” ja on laitoksia. Sellainen laitoshoito, jossa tarkoitetaan eristämistä, suljettuja ovia, lepositeitä ja lääkityskierrettä, on verhoilla jokin muu kuin pinkki paiste. Ja toisinaan sekin ratkaisu on vääjämätön sekä  ainoa vaihtoehto ja koen suurta myötätuntoa sekä kunnioitusta tällaiseen ratkaisuun päätyneitä vanhempia sekä heidän omaisiaan kohtaan. Toivottavasti ihmisyyteen on sisäänrakennettu kyky luopua turhasta syyllisyydestä, sillä syyllisyydestä ei ole mitään hyötyä. Paitsi jos on oikeasti rikollinen ja omaa halun korjata asioita.

Taistelumme eteni rintamalla median avittamana. Tv-ohjelma, kirjoituksia, radio-ohjelma, lehtijuttuja. Eräs artikkeli kommentointeineen kyseenalaisti sitä, että lasten ongelmia tai sairauksia tuodaan julkisuuteen, ”levitellään” yksityisiä asioita.

Mitä tahansa ilmiötä tarkastellaan, löytyy sillä aina kääntöpuoli, vastapari. Yö-päivä, suru-ilo, syntymä-kuolema, mies-nainen, kyllä-ei…jne. Mitä tahansa teet tai sanot, löytyy aina salliva ja kieltävä kanta. Kiittävä tai kritisoiva kanta. Jos elämmme muiden odotusten tai arvioiden mukaan, hajoamme lopulta.

On siis uskottava omaan totuuteen, visioon siitä, mikä meille on hyväksi. Haluan  opettaa lapsilleni sen, että varjoja ei paeta, vaan ne ovat olennainen osa rakkautta.  On kuin rakkaus olisi  pallo, joka koostuu kahdesta puoliskosta. Jin ja jang. Se ei ole tasapainossa jos kiellämme elämään kuuluvan kivun, surun, sairaudet, menetykset jne.  Miksi kukaan ei koskaan kyseenalaista pallon aurinkoisemman puolen julkituomista? Jos varjopuolemme paljastuminen ulkomaailmaan on ongelma, on se ongelma vain vastaanottajan mielessä. Tärkeintä on hyväksyvä suhde elämän vastapareihin, josta me jokainen olemme elävä esimerkki.

Tämä oli  viimeinen kirjoitukseni Mikaelin elämästä. Nyt on aika laskea aseet, sillä olemme tehneet osamme ja perheemme tilanne on toistaiseksi rauhoittunut avustajien avulla. Valtavan syvä sanattomaksi pysäyttävä kiitokseni koko universumille, jonka osaset ovat resonoineet kanssamme – niin positiivisin, kuin negatiivisinkin värähtelyin. Tasavertainen kiitos tavalla tai toisella mukana eläneille.

Luulen, että blogailen jatkossa jotain..ehkä kirjoitan vain elämästä eräänlaisena neiti etsivänä.

Ja muuten, yksi juttu vielä. Mikaelin huoneessa on mustat New York verhot, sillä tiättekö, hän on oikeasti aika kova jätkä.