Tämä blogi syntyi energiasta, joka alunperin valjastettiin taisteluun, jotta perheemme rantautuisi myrskystä turvallisesti kotisatamaan. Muistan lenkillä ollessani sen valokuvamaisen hetken, jolloin sanoin ”taistelu on alkanut” Näin niihin aikoihin unen, että kapinalliset toivat olohuoneeseeni suuren kuusen. Soluttauduin heihin ja lompsin isoilla saappailla joukon mukana ja Mikael ohitti pyörällään hienosti kivikkoisen kohdan tiellä. Minulta irtosi hammas ja ihmettelin, että en ole tiennytkään, että minulla on näin vahva torahammas. Uneni, viisas alitajunta kertoi, että tämä on nyt se oikea polku. Kun oman perheen hyvinvointi on uhattuna, sitä yllättäen huomaakin piilevät raateluhampaansa ja sen, että niille on toisinaan käyttöä.
Päätöksemme pitää Mikael kotona laitossijoituksen sijaan on saanut vastaan myös kritiikkiä, syyllistymisiä, kyseenalaistuksia. Olen lukenut olevani viisastelija ja demonisoin laitoksia. Se, että me julkisesti mölysimme tahtomme läpi, ei koskaan tarkoittanut sitä, että arvostelisimme toisten ratkaisua sijoittaa lapsensa laitokseen. Jokainen tietää parhaiten oman tilanteensa ja jokaisen perheen omia ratkaisuja tulee kunnioittaa. Meidän missio ja jonkun syyllistyminen ovat kaksi eri asiaa ja näiden syntymekanismeilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa.
Olen eritoten halunnut tuoda esiin vaikeasti haastavasti käyttäytyvien oikeuksia inhimillisiin hoidollisiin ratkaisuihin. Olen halunnut tuoda näkyväksi kehitysvammaisen väkivaltaisuudesta sen puolen, mikä on hoidettavissa paneutuvalla ja tarkalla hoito-otteella.
Taannoinen ohjelma inhimillinen tekijä tai oliko se punainen lanka, toi esille omaishoitajan ratkaisun vaikeavammaisen lapsen sijoittamisesta laitokseen. Siinä laitoksessa on vaaleanpunaiset verhot ja mielekästä elämää. Se kuulosti hyvältä ja herätti hymyä lapsen puolesta.
Koska haastavasti käyttäytyvän tai väkivaltaisesti oirehtivan nuoren laitoksessa elämä on aika paljon karumpaa, niin vertailemalla näitä ratkaisuja keskenään hukataan kyllä värikkäinkin lanka. Eli on ”laitoksia” ja on laitoksia. Sellainen laitoshoito, jossa tarkoitetaan eristämistä, suljettuja ovia, lepositeitä ja lääkityskierrettä, on verhoilla jokin muu kuin pinkki paiste. Ja toisinaan sekin ratkaisu on vääjämätön sekä ainoa vaihtoehto ja koen suurta myötätuntoa sekä kunnioitusta tällaiseen ratkaisuun päätyneitä vanhempia sekä heidän omaisiaan kohtaan. Toivottavasti ihmisyyteen on sisäänrakennettu kyky luopua turhasta syyllisyydestä, sillä syyllisyydestä ei ole mitään hyötyä. Paitsi jos on oikeasti rikollinen ja omaa halun korjata asioita.
Taistelumme eteni rintamalla median avittamana. Tv-ohjelma, kirjoituksia, radio-ohjelma, lehtijuttuja. Eräs artikkeli kommentointeineen kyseenalaisti sitä, että lasten ongelmia tai sairauksia tuodaan julkisuuteen, ”levitellään” yksityisiä asioita.
Mitä tahansa ilmiötä tarkastellaan, löytyy sillä aina kääntöpuoli, vastapari. Yö-päivä, suru-ilo, syntymä-kuolema, mies-nainen, kyllä-ei…jne. Mitä tahansa teet tai sanot, löytyy aina salliva ja kieltävä kanta. Kiittävä tai kritisoiva kanta. Jos elämmme muiden odotusten tai arvioiden mukaan, hajoamme lopulta.
On siis uskottava omaan totuuteen, visioon siitä, mikä meille on hyväksi. Haluan opettaa lapsilleni sen, että varjoja ei paeta, vaan ne ovat olennainen osa rakkautta. On kuin rakkaus olisi pallo, joka koostuu kahdesta puoliskosta. Jin ja jang. Se ei ole tasapainossa jos kiellämme elämään kuuluvan kivun, surun, sairaudet, menetykset jne. Miksi kukaan ei koskaan kyseenalaista pallon aurinkoisemman puolen julkituomista? Jos varjopuolemme paljastuminen ulkomaailmaan on ongelma, on se ongelma vain vastaanottajan mielessä. Tärkeintä on hyväksyvä suhde elämän vastapareihin, josta me jokainen olemme elävä esimerkki.
Tämä oli viimeinen kirjoitukseni Mikaelin elämästä. Nyt on aika laskea aseet, sillä olemme tehneet osamme ja perheemme tilanne on toistaiseksi rauhoittunut avustajien avulla. Valtavan syvä sanattomaksi pysäyttävä kiitokseni koko universumille, jonka osaset ovat resonoineet kanssamme – niin positiivisin, kuin negatiivisinkin värähtelyin. Tasavertainen kiitos tavalla tai toisella mukana eläneille.
Luulen, että blogailen jatkossa jotain..ehkä kirjoitan vain elämästä eräänlaisena neiti etsivänä.
Ja muuten, yksi juttu vielä. Mikaelin huoneessa on mustat New York verhot, sillä tiättekö, hän on oikeasti aika kova jätkä.
google
Welcome to WordPress. This is your first post. [[” ] Edit or delete it, then start blogging!
Pia Hovi
Kiitos Marjukka, meitä on niin monia samassa veneessä ja veneessä painaa suuri huoli rakkaistamme. Jaksetaan soutaa ja uskotaan, että kaikki kääntyy vielä hyväksi!
Marjukka Riihelä
Pia, KIITOS tämänpäiväisestä Aamulehden näkökulma-kirjoituksestasi! Kaikki siinä oli niin omakohtaista, koettua. Hienoa että jaksat tuoda esiin meidän erityislasten vanhempien asiaa. Tyttäremme on nyt 27-vuotias autistineitonen. Murrosiän koettelemukset takana, mutta taistelu autistien asumisasiassa jatkuu. Yhdistetään voimamme, tehdään jotain yhdessä. Meitä on monta samassa tilanteessa olevaa Tampereella. M
Pia Hovi
Hei Riitta ja pahoittelen, että vastaan kommenttisi vasta nyt! Tämä blogi on minulla ollut unholassa jonkin aikaa, kun en ole enää kirjoitellut. Muistan hyvin sinun pojat lapsuudestani 🙂 Sukulaisuus on jotenkin niin ihana lämmin tunne. Syvä osanottoni suureen menetykseesi, en osaa edes kuvitella miltä sellainen tuntuu. Ihana kuulla, että näet kuitenkin elämän noin valoisalla asenteella ja hyväksyvästi. Se on varmasti juuri se taika,miten meidän kaltaiset perheet pärjäävät. Kerro terveisiä minulta kaikille sukulaisille, lämmöllä!
Riitta
Voi Pia, miten hienosti kerrot elämästänne Mikaelin kanssa. Nyt vasta kuuntelin Sari Helinin tekemän haastattelusi Yle Areenasta. Todella mahtavaa ja rohkeaa, että tuot esille sellaiset asiat vammaisen lapsen kanssa elämisessä, jota ei ns. tavallinen tallaaja edes huomaa. Itse olen myös elänyt vammaisten lapsen kanssa 45 vuotta. Poikani kuoli toissa kesänä syöpään ja nyt voin vain muistella mukavia hetkiä yhteisen elomme taipaleelta. Niin kovin samaistuin ajatuksiisi, itse en vain ole osannut tunteitani sanoiksi pukea. Tapasin äitisi vast´ikään ja hänen kertomansa perusteella osasin ”kaivaa” sinut esille. Äitisi on serkkuni. Tuen ajatusta, että haluat pitää Mikaelin kotona, lapsihan hän vielä on vaikka onkin aikuisuuden kynnyksellä. Kyllä se aika tulee, kun kotoa muuttaminen on ajankohtaista ja luonnollista vammaisenakin. Vanha sanonta; asioilla on taipumus järjestyä, pitää paikkansa. Toivon teille parasta elämässä ja nautitaan elämän myrskyistä kaikkine iloineen ja suruineen. Mottoni onkin; tämä päivä on hyvä päivä, vaikka se hyvä voi olla hyvin pieni arkionnistuminen .
lämpimin ajatuksin Riitta
Pia Hovi
Pertti lämmin kiitos kauniista viestistäsi! Kaikkea hyvää myös Sinulle ja kiitos, että olet jaksanut lukea blogia 🙂
Pertti
Blogin kirjoitukset ja linkin videot ovat puhuttelevia ja niissä on tietty levollisuus vaikka elämä ei sitä aina ole. Hyvä että asiat ovat järjestyneet paremmin. Tsemppiä kovalle jätkälle, neiti etsivälle, koko perheelle ja keitä hyviä ihmisiä siinä teidän ympärillänne on:)